Parisuhteessa on varmaankin saavutettu jonkinlainen virstanpylväs siinä kohtaa, kun riitatilanteessa toinen sanoo "taasko me tultiin tähän?" tai "tätä mä olinkin jo odottanut". Tarvitaan jonkin matkaa suhdetta ennen kun asiat alkaa toistumaan niin, että noita lauseita voi käyttää. Näin kirjoitettuna ne on vain sanoja, mutta jokainen vähänkään pidemmässä parisuhteessa elänyt pystynee korvissaan kuulemaan sen äänensävyn millä nuo sanat yleensä tulee.
Mitä nuo sanat siten pitää sisällään? Sanojan tarkoitus lienee useimmiten on osoittaa, että toinen on väärässä ja kääntää asiaa nyt joksikin muuksi, kun mistä oikeasti on kyse - kaivelee argumentaation tueksi jonkin vanhan jutun, kun ei muuta keksi. Se voi olla sitä, varmasti usein onkin. Mutta kyse voi olla myös siitä, että jotain asiaa ei ole käsitelty loppuun, tai on käsitelty, mutta asiaa korjaava muutos ei ole tapahtunut. Tai sitten kyse on vain ylimielisyydestä, siltä se ainakin helposti kuulijasta tuntuu. Sanoja kokee, että asia on käsitelty ja siihen ei palata ja kuulija kokee, että sanojaa ei kiinnosta. Auts! Riita sai juuri lisää bensaa liekkeihin.
Nuo kaikki ovat tietenkin sekä sanojan, että kuulijan subjektiivisia kokemuksia tilanteesta. Sekä akuutista tilanteesta, että niistä asioista jotka akuutin tilanteen aikana kaivetaan aseiksi riitaan. Siksi ei voi sanoa, että toisen kokemus tilanteesta olisi oikeampi kun toisen. Kokemus on totta molemmille sellaisena kun sen kokee. Riitelyn tarkoitus onkin monesti saada muutettua toisen kokemus vastaamaan omaa, saada toinen näkemään tilanne samalla tavalla ja korjaamaan näin ollen käytöstänsä, koska tietenkin se oma näkemys on se oikea.
Riitelystä tuleekin helposti debatti, taistelu siitä kumman kokemus on oikea. Koska tunteista ei voi väitellä, väitellään asioista jotka ovat ne tunteet aiheuttaneet. Tämä johtaa välillä täysin absurdeihin keskusteluihin vaikkapa siitä oliko suosikkijoukkueen kannustaminen kotisohvalla puhetta vai huutoa tai oliko siitä sanominen "valitusta kaikesta" vai merkityksetön huomautus kun yhtäkkiä korvan juuressa kiljastaan (vai oliko se kiljaisu vai normipuhetta?) Jokainen ymmärtää, että tuon kaltainen tilanne ei varsinisesti ole riidan aihe, vaan se on arkinen tapahtuma, joka laukaisee jonkin tunteen, jonka taustalla on jokin vaivaamaan jäänyt asia.
Riitely on rakentavaa, jos debattivaiheesta päästään yli ja saadaan esiin riidan oikeat syyt, asiat jotka aiheuttavat toiselle loukkaantumisen, pettymyksen tai tunteen, että ei tule hyväksytyksi tai saa arvostusta. Ja kun nämä oikeat aiheet on saatu esiin ja niitä päästään käsittelemään, on riita ollut hyödyllinen.
Sen sijaan riitely on pelkästään repivää, jos se jää tuohon debattivaiheeseen tai vielä pahempaan mykkäkouluvaiheeseen ennen kun varsinainen syy on esillä. (Tai no....sekin mikä pahimmalta tuntuu on varmasti yksilöllinen kokemus). Joskus tietenkin tarvitaan aikalisä ja omassa rauhassa asian pohdintaa ja sitten asiaan palaamista, kun oma ajatus on jäsentynyt. Mutta silloin kun asia jää kokonaan siihen debattivaiheeseen, eikä todellisiin syihin palata, on riita ollut pelkästään parisuhdetta repivä.
Sitten on vielä tuo "Taasko me tultiin tähän?" -tilanne. Debatin aiheena olleen asian yli mennään nopeasti tuomalla esiin jomman kumman tai molempien taustalla oleva todellinen tunne ja kokemus. Entä jos se onkin tunne tai asia, jota on jo käsitelty ja toinen kokee, että nyt sitä ihan turhaan vedetään esiin tai ei halua enää siitä puhua, tai tietää että keskustelusta tulee vaikea tms. Silloin on vaikea päästä eteenpäin ja mykkäkoulusta voi tulla ainoa vaihtoehto työntää asia sivuun. Asia voi myös oikeasti olla sellainen, jota on perusteellisestikin käsitelty, mutta silti siitä on jäänyt tunteita, jotka laukeaa tietyntyyppisissä tilanteissa. Se vain tarkoittaa, että vaikka asiat on asiatasolla käsitelty, on tunnetasolla työ vielä kesken. Se on joskus turhauttavaa.
Tuollaisissa tilanteissa tulee usein mukaan sarkasmi, epäilykset toisen motiiveista ja ylimielisyys. Kaivetaanko asia esiin vain kiusan vuoksi? Liittyykö se tilanteeseen mitenkään vai ei? Vai onko asian käsitely todella vielä kesken.
Avoin keskustelu on toki tässäkin kohtaa tärkeää, mutta akuutissa riitatilanteessa sillä mitä sanotaan ei olekaan merkitystä, vaan sillä miten toinen tulkitsee sanoja. Kun molemmat ovat vihaisia, on vaikea yhtäkkiä muuttaa tunnetasonsa ja vaihtaa objektiiviseen, ratkaisuhakuiseen keskusteluun. Ja vaikka siihen pystyisikin, niin vielä vaikeampaa on toisen uskoa sitä. Siinä kohtaa rauhallinen, analyyttinen ja itsekriittinen keskustelukin kuulostaa toisesta lähinnä sarkasmilta.
Miten asiassa sitten voi päästä eteenpäin?
Varmasti asia pitää ottaa puheeksi kun tunteet ovat tasoittuneet ja on niin sanotusti "hyvä hetki", mutta mistä sitten puhutaan? - jos asia on jo aiemmin käsitelty?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti